Mielipide 23.03.2017, Keskisuomalainen

Joka neljäs 8.-luokkalainen poika on yksinäinen. Etsivän työn asiakkaista, niistä jotka eivät opiskele eivätkä ole työssä, lähes kaikki ovat kiusattuja. J-Nappiin ei voida ottaa kaikkia halukkaita.

Tieto sattuu sydämeen! Kyse ei ole muutamasta nuoresta, vaan koko yhteisöstämme; yksinäisten perheet ovat mukana yksinäisyyden surussa. On ratkaisevaa, mitä tukea lapsi ja nuori saa. Saako hän tulevaisuuden toivon ja paikan maailmassa?

Tuen tarve ei vähene. Opettajat ovat kuitenkin täystyöllistettyjä, ja koulunkäynnin ohjaajien määrä on kipurajalla, vaikka he ovat korvaamattomia luokassa, välitunneilla ja siirtymisissä.

Koulu tarvitsee lisää aikuisia. Korjaavasti toimivien psykologien ja kuraattoreiden – joita heitäkin on oltava nykyistä enemmän – lisäksi tarvitaan ennalta ehkäisyä.

On tärkeää estää alisuoriutuminen. Järjestys ja ennakointi hyödyttää erityisesti heitä, joilla on tarkkaavuuden pulmia; tunnin alussa voi kertoa, mitä on ohjelmassa, ja lopussa kerrata, mitä opittiin. Kokeen palauttajaa muistutetaan ”tarkistithan että vastasit kaikkiin kysymyksiin”. Toisella asteella pienten toimien hyöty huomataan, jos niistä on tullut ns. sisäistä puhetta – ”Ai niin, tarkistanpa vielä, että vastasin kaikkiin kohtiin”.

Entä voisiko nuorisopalvelut osallistua yläkoulun välitunneille runsaammin? Kulttuuriväeltä toivon työkaluja, joilla tunnistaa ja hallita tunteita – kuitenkin ilman että haluamattaan joutuu huomion keskelle. Kirjastot, lähiliikuntapaikat ja nuorisotilat kannattaa säilyttää hyvinvoinnin lisääjinä.

Kuulin pari vuotta sitten luennon mummopedagogiikasta korkeakoulussa. Se saisi valloittaa perusopetuksenkin! Mummojen ja pappojen tehtävänä olisi ihastella oppilaiden ponnistuksia ja tuoda iloa vuorovaikutukseen kaikilla tunneilla; lukumummoja ja -vaarejahan jo onkin. He huomaisivat senkin lapsen, joka saa kielteistä palautetta kaikkialla: Hienoa, että olet! Hyvä, että yrität!

Suvi Perttula
äiti & mummo
sivistyslautakunnan jäsenkuntavaaliehdokas (vihr.)
Jyväskylä